Minulla ei ole koiraa, enkä halua sitä hankkiakaan. Linnut, nuo vapaat siivekkäät, ovat arkoja ystäviäni. Siis omasta mielestäni.
Kesäpaikkani Keski-Suomessa on melko suuren järven rannalla. Kymmeniä kesiä olen viettänyt siellä aikaa erityisen suurella hartaudella touko- ja kesäkuussa. Silloin on lintujen pesimisaika.
Istun terassillani usein aamukuudelta noin neljän metrin päässä järvestä ja terästän aistini. Vain linnut ja tuuli puhuvat. Olen onnellinen ja utelias, puhun linnuille ja aina ne osaavat yllättää. Menevät ja tulevat, kisailevat, mutta pysyvät aina etäällä. En syötä niitä, vaan yritän oppia niiden arkea.
Kahdesta telkänpöntöstä toinen kelpasi tänä vuonna. Mikä elämys oli nähdä, kun emolintu lentää suoraan pönttöön. Telkkä eli sotka on tuttu jo Kalevalasta. Istuin taannoin laiturilla ja odotin, milloin pönttöön taas lennetään. Sieltä isä tai äiti tulikin, mutta tähtäys pönttöön epäonnistui ja lintu mätkähti maahan. Kuulin selvästi, että se ähkäisi itselleen kiukkuisena. Eipä aikaakaan kun telkkä nousi siivilleen, teki parinsadan metrin kaaren järven yllä ja suuntasi pönttöön, nyt suoraan suuaukkoon. Parin päivän päästä todistin, kuinka poikaset hyppäsivät yksi kerrallaan pöntöstä ja taapersivat veteen.
Vesilinnut ovat minulle erityisen rakkaita. Tänä vuonna järvellä soutelee kolme kuikkaparia, joiden haikea huuto kuuluu joka kesään. Laiturilla lepäilee joskus isokoskelo, jolla on oma perheensä.
Rannassani käy usein aterioimassa pyrstö pystyssä joutsenpari. Toukokuussa niiden toitotus herättää syvästäkin unesta. Se on viisas lintu.
Kauniina kesäkuun aamuna istuin apeana terassilla ja muistelin itku silmässä edesmenneitä. Noin 300 metrin päässä vastapäisen saaren rannalla uiskenteli samainen joutsenpari. Juttelin niille puoliääneen. Linnut eivät mitenkään voineet kuulla puhettani, mutta niiden vaisto pelasi. Vakaasti ne aloittivat uinnin kohti rantaani ja pysähtyivät siihen sukeltelemaan. Minulla oli ystäviä lähellä.
”Hullu käki” innostui kukkumaan kesäkuun alussa. Ensin laskin kuinka vanhaksi elän, mutta kun kolmattasataa vuotta alkoi täyttyä, lopetin. Käki kukkui aina vaan. Naapurini, joka kissojensa kanssa tekee iltaisin lenkin, yhytti käen viereisessä koivussa. Se vain kukkui. Kissat pysähtyivät ja toinen yritti naukumalla kysellä ja ehkä vaientaa linnun. Ei tehonnut.
Minulla on tontilla useita pikkulinnun pönttöjä ja aina niissä on viitsitty pesiä, vaikka vanhan pesän päälle. Kirjosiepot ja talitintit taistelevat pöntöistä ja pesivät joskus toisen kerran. Mustarastaat, peipposet ja rantaviklot, joskus västäräkki, ilahduttavat joka päivä. Pikkutikan nakutus rytmittää konserttia. Puukiipijä pyörii kuin varjo puiden rungoilla.
Jotkut sanovat, että linnut voivat olla myös huono enne. En usko siihen, vaan uskon, että rakkaiden omaisten sielu voi joskus laulaa linnun ”suulla”. Taikauskoa sekin, mutta hyvin lohdullista. 
Marja Otala
18.8.2024
Marja Otala
- Syntynyt Jyväskylässä
- Asunut Porissa, Oulussa, Helsingissä ja Tampereella
- Tavoittelee lintujen vapautta ja suunnistustaitoa
- Mietelause: Lintujen kauneus omaa luokkaansa
- Mietelause: Ei västäräkkiä tyylikkäämpää ihmistä
HUOM! Jos mielessäsi on kiinnostava blogiaihe tai haastateltava, lähetä vinkki sähköpostiimme tästä.