Huhtikuu 2024. Matkalla neuvottelemaan kirjan kustantamisesta. Jännittävää, innostavaa. Odotan ja toivon, että tästä tulee jotain. Samalla pelkään kustantajan sanovan ’ei sittenkään, ei me lähdetä tähän.’
Jossain pulppuaa ilo ja into, vaikka pidättelen – ei nuolaista ennen kuin tipahtaa. Viime päivinä ajatus on kuitenkin karannut siihen, että on ihanaa päästä muokkaamaan tekstiä ohjauksessa. Päästä uuteen kirjoittamisen maailmaan. Ja sitten se toinen puoli, onko minusta tähän, selviänkö, osaanko?
Kustantaja haluaa lisää muistumia Jyristä ja minun työstäni. Muitakin ajatuksia ja odotuksia on. Tarkemmat kommentit saan kustannustoimittajalta parin kuukauden kuluttua. Hitsi, nyt käy niin, että tästä tulee ihan eri kirja kuin alun perin kirjoittamani.
Kutkutti ruveta työhön. Lupasin kustantajalle kaivaa esiin valokuvia ja etsiä niiden kautta muistoja ja tapahtumia. En pelännyt tunneprosesseja, mutta mietin, riittävätkö taito ja osaaminen. Kustannuspäällikkö pelkäsi emotionaalista kuormaani. Siinä minun piti olla tarkkana. Taitoa hän ei epäillyt. Kannustavaa ja varmasti sellaiseksi myös tarkoitettu.
Olen elämäni varrella kirjoittanut tavanomaisia opinnäytteitä ja työhön liittyviä lyhyitä asiatekstejä. Ennen neuvottelua kustantajan kanssa olin kirjoittanut kolme vuotta. Oikeastaan neljätoista, kun otetaan huomioon surupäiväkirja, lukuisat sähköpostiviestit ja raportit, joissa olen kuvannut tapahtumia ja tuntemuksiani.
Reilu kymmenen vuotta Jyrin kuoleman jälkeen päätin kirjoittaa kaiken tapahtuneen muistiin kronologisesti. Aloin miettiä, saisiko tästä julkaistavan kirjan. Halusin kertoa, millaiseen kummalliseen maailmaan olin joutunut. Halusin kertoa Jyristä ja Meksikosta, jonka olin oppinut tuntemaan, kummallisista viranomaiskohtaamisista, ihmisoikeustyöstä, kaikista ihmisistä ja tahoista, jotka olivat olleet kanssamme.
Kun olin käynyt läpi ensimmäisen vuoden, ajattelin että kaikkien kymmenen vuoden kirjoittaminen on liian iso urakka. Päätin tehdä vain ensimmäisen ja viimeisen. No, sitten totesin, että kyllä minä kirjoitan ne kaikki. Kronologisen version valmistuttua aloin pelätä, ettei kukaan jaksa lukea näin raskasta ja sekavaa.
Mietin vaihtoehtoja ja keskustelin kirjoittamista opettavan ystävän kanssa. Seuraavassa versiossa aikajärjestyksessä olivat vain ensimmäinen ja viimeinen vuosi. Muun tekstin teemoitin eri otsakkeiden alle. Tämän version lähetin kustantajalle.
Seuraavassa versiossa aikajärjestyksessä olivat vain ensimmäinen ja viimeinen vuosi. Muun tekstin teemoitin eri otsakkeiden alle. Tämän version lähetin kustantajalle.
Kustannustoimittajan ensimmäiset kommentit olivat lupaavia. ’Hyvä hyvä, tämä on vaikuttava kohta, tässä hienoa tekstiä, tätä lisää, tuota enemmän, kerro siitä ja siitä.’
Pääohje oli kirjoittaa kaikki päiväkirjatyyppisesti, kronologisesti ja sinne väliin muistumia aiemmista ajoista, Jyristä. Siis kehittynyt versio minun ensimmäisestäni. Tein työtä käskettyä ilman tiukkaa aikataulua. Sopimusta kirjan julkaisemisesta ei vielä tehty. Ehkä kustantaja halusi nähdä, osaanko kirjoittaa siten kuin he odottivat. Kustannusalalla ollut tuttavani arveli heidän testaavan yhteistyökykyäni. Siis teenkö niin kuin sanotaan.
Kolmannella kierroksella tekstiä alettiin karsia tosissaan. Tiesin, että pitää tiivistää ja lyhentää, jättää jotain kokonaan pois ja niin edelleen. Silti poistot ja tiivistykset yllättivät. Miksi juuri tuo kohta pois? Miksi lisää tätä ja tuota vähemmän? Suurimman osan toki hyväksyin. Vähä vähältä käsitin myös, että kustannustoimittaja kyselee niin paljon herättääkseen minussa ajatuksia. Tekstiin tulikin lisää kuvailua ja ilmavuutta.
Joskus rohkaistuin panemaan hanttiin kustannustoimittajalle. Poistin osia, joista tiivistämisen myötä oli kadonnut jotain olennaista ja palautin itselleni tärkeitä kohtia. Tarkistin tekstini moneen kertaan varmistaakseni, että mukana oli kaikki todella tärkeä.
Helmikuu 2026. Entisten työkavereitten kanssa kahvilla. Puhelimeen kilahtaa tekstiviesti. Vilkaisen sitä. Kustannustoimittaja kirjoittaa ’Eve, kirja on tullut painosta! Se näyttää upealta!’ Jotain tuntuu vatsanpohjassa. Jännitystä, iloa kenties? On pakko lukea viesti kavereille. 
Eve Jaakkola
21.2.2026
Eve Jaakkola käsittelee blogissaan ”Poikani on ammuttu” -kirjan (Johnny Kniga, 2026) syntyprosessia. Jaakkolan poika, kansalaisaktiivi Jyri Jaakkola ammuttiin huhtikuussa 2010 Meksikon Oaxacassa. Jaakkola kertoo kirjastaan tiistaina 3.3.2026 kello 18 Telakalla.
Eve Jaakkola
- Syntynyt Suomussalmella
- Asunut seitsemällä eri paikkakunnalla, joista Joensuussa ja Tampereella pisimpään
- Elämänviisaudet ”Elämä on” ja ”Näillä mennään”
- Tavoite onnistua vetämään leukoja tällä vuosikymmenellä. Tavoite pitää olla korkealla, mutta on hyvä muistaa, että aina ei onnistu. Kuten ei oikeuden saamisessa Meksikossakaan.
HUOM! Jos mielessäsi on kiinnostava blogiaihe tai haastateltava, lähetä vinkki sähköpostiimme tästä.