Aurinkoinen kevätaamu. Avaan parvekkeen oven, vastassa on jäätävä tuuli. Yöpakkaset eivät ole väistyneet. Ruumiini herää, kun olen hetken yönlämpimänä pohjoistuulen riepoteltavana. Vasta sen jälkeen maistuu vahva, ruoholle tuoksuva haudutettu vihreä tee.
Teeseremoniaani kuuluu uutisten selailu. Minun täytyy saada tietää, mitä maailmalla on tapahtunut nukkuessani. Avaan kannettavan, mutta en pääse uutissivuille. Kotiverkko on kaatunut ja akku lopussa. Vedenkeitinkään ei toimi. Taasko yksi sähkölaite, joka jo muutaman vuoden jälkeen hajoaa? Ärsyttää.
Kattila esiin ja liesi päälle!
Ei toimi liesikään. Tajuan, että kyse on sähkökatkosta. Soitan sähkölaitokselle ja kuulen, että korjaus menee iltapäivään. Juon vettä, syön kuivaa leipää ja lähden. Kirjastossa pääsen kuin pääsenkin uutisvirran vietäväksi.
Professorin mukaan Suomeen suunnitellut datakeskukset tarvitsevat valtavasti sähköä, vaikka hyöty kansantaloudelle on pieni ja väliaikainen. Minä murehdin sähkökatkosta, Kiovassa ihmiset ovat kokonaan ilman sähköä. Yön tunteina kaupunkia on taas pommitettu ankarasti.
Haluaisin olla solidaarinen, mutta huomaan ajattelevani yhä harvemmin ukrainalaisten, gazalaisten ja muiden sodan ja konfliktien keskellä elävien koettelemuksia. Yhä harvemmin teen rahalahjoituksia, joilla voisin lääkitä osallistumattomuuttani. Olenko tullut kyyniseksi?
Koronaepidemia sulki ihmiset koteihinsa. Koronan jälkeen Venäjä hyökkäsi Ukrainaan. Osa väestöstä pakeni ulkomaille. Meillekin majoittui ukrainalaisia. Kodissamme käytiin kiihkeitä keskusteluja sodasta, Putinista, Ukrainan kulttuurista ja toivosta saada sota loppumaan mahdollisimman pian. Puolentoista vuoden jälkeen ukrainalaiset muuttivat Englantiin. Siellä löytyisi enemmän toivoa: työtä, opiskelua ja mahdollisuus oppia kieli, josta olisi apua, kun ja jos sota päättyy.
Maailma on täynnä käsittämättömyyksiä. Tuntuu kuin julmuudelle ei olisi mitään rajaa. Gaza on raunioina, kymmenet tuhannet ovat kuolleet ja vielä useammat vammautuneet, monet heistä lapsia. Osa lapsista kaipaa ikuisesti äitejään, isiään, sisaruksiaan, sukulaisiaan.
Gazan sodan aikana tajuntaamme alkoi tulvia uutisia Yhdysvaltojen luisumisesta kohti tuntematonta. Maahanmuuttovirasto ICE-joukkojen väkivaltaiset rynnäköt, ihmisten rahtaaminen pidätyskeskuksiin ja lennättäminen maasta kahleet jaloissa ovat karua katsottavaa.
Liberalismin sitoumukset tasa-arvosta ja vapaudesta ovat hapertumassa. Minne menet Yhdysvallat? Entä Sudan tai Mali, joista emme saa mitään tietoa? Sodat, konfliktit ja kriisit seuraavat toisiaan, tuoreimpana Iranin sota. Kaikkea vääryyttä on vaikea ottaa vastaan. Mieli väsyy.
Kun sähkö palasi asuntooni, pääsin jatkamaan selkeää arkeani. Sodat ja kauheudet eivät kuitenkaan lopu. Tuolla jossain ne odottavat, uutisissa ja sielun syvyyksissä. Tunnen pettymystä siitä, etten ole tehnyt tarpeeksi. Olen pätkäsolidaarinen. Miksi?
Haluaisin olla rauhan rakentaja, parempi ihminen, tehdä jotakin, vaikuttaa ja muuttaa maailmaa. Arvostan ja rakastan teitä, Greta Thunbergin kaltaiset, jotka jaksatte osoittaa mieltä, marssia, laatia adresseja ja kirjoittaa upeita some-päivityksiä.
Olen tietoinen kaikesta pahuudesta, johon maailma on hukkumassa. Ja kuitenkin tunnen vahvasti tämän kevään. Huhtikuun voima on valtava. Linnut, kukat, ruoho, kaikki elävät kohta täysillä. Pian on taas kesä ja voin uida järvissä, joessa, merivedessäkin ja istua puistoissa puiden varjostamilla penkeillä.
Anneli Anttonen
Julkaistu 11.10.2026
HUOM! Jos mielessäsi on kiinnostava blogiaihe tai haastateltava, lähetä vinkki sähköpostiimme tästä.