Tiedätte nämä pimeät aamut. On olevinaan aamu, vaikka on yö. Kuin ryömisi raskaan kuorman alta. Ei haluta herätä, edessä oleva päivä tuntuu vastentahtoiselta velvollisuudelta. Miksi heräisin, miksi pitäisi lusia uusi päivä iltaan asti? Ahdistus puristaa rintaa heti, kun joutuu unien kultalasta tylyyn valveeseen.
Aamutunteen vastakappale on luonnollisesti herääminen suden hetkellä kello kolmen ja neljän välillä. Se on juuri sopiva kohta katua elämän varrella tekemiään virheitä ja huonoja valintoja, muistella häpeällisiä tilanteita tai vääryyksiä, joita on tehnyt tai joiden kohteeksi on joutunut.
Nämä ovat erinomaisia pohtimisen kohteita. Hyödyllisen jälkikäteishäpeän ja katumuksen ohella voi tuloksellisesti surra sitä, miten vanha ja vaivainen jo on, miten vähän elämää, kokemuksia ja iloja on jäljellä. Eivätkä ankeusmomentumit toki tähän lopu. Yksin eläminen tarjoaa niitä runsaskätisesti.
Otetaan vaikka aivan tavallinen perjantai. Kirjoitan tätä juuri perjantai-iltana, joka on varsin toimiva ankeusajankohta. Viikolla on menemistä ja tekemistä, mutta kun arjen aherrus hiljenee viikonloppuun, laskeutuu sinkkutalouteen hämäryys ja ikävyys.
Siinäpä istun yksinäni kulahtaneella punaisella sohvallani, jonka olen pojaltani perinyt, katselen televisiosta tyhjänpäiväistä ohjelmaa ja mietin, että tylsänkin televisiosarjan katseleminen mukavan ihmisen seurassa olisi huomattavan mukavaa ja että viinipullokin saattaa jääkaapissa olla, mutta miksipä sitä yksin lipittäisin. Ei maistu, ei lohduta, ei huvita.
Joskus saattaa olla, että yksineläjä osallistuu tilaisuuteen, jossa tapaa ihmisiä ja jossa on viihtyisää. Menee konserttiin, sellaiseen kuin Telakan Paleface ja Laulava unioni, nauttii tuttujen ihmisten seurasta ja tunnelmasta, yhteislaulaa aatteellisesti täysin keuhkoin. Tai menee mielenkiintoiseen esitelmätilaisuuteen, tapahtumaan, kokoukseen, messuille, perhejuhliin. Tapaa ihmisiä, juttelee, syö, juo kahvia, nauraa, kuulee jotain uutta, saa virikkeitä, jopa innostuu ja tulee iloiseksi.
Tapahtuma päättyy. Yksineläjä palaa kotiinsa, jossa on vastassa hiljaisuus, pimeys ja autius. Kissakaan ei tule tervehtimään, tuonilmaisissa on sekin, niin kuin niin moni muu tuttu, läheinen ja rakas.
Siinäpä taas ankeuttaja: uutinen ystävän tai läheisen muistisairaudesta, syövästä, kuolemasta. Yksineläjä lysähtää punaiselle (kuluneelle) sohvalleen iskun saaneena, ajattelee ystävää, koettaa hengittää, selviytyä kivun viilloista ja keksiä lohduttavia näkökulmia.
Lääketiede kehittyy, ehkä sairaus etenee hitaasti, ehkä ihmeitä tapahtuu, ehkä on jotain, en tiedä mitä mutta jotain. Siinä kuvittelee, miten ystävä istuu samalla tavalla yksin kotonaan ja yrittää kestää olemisen.
Omituista kyllä, ankeuttaja hyökkää kimppuun myös onnistumisen hetkellä, kun sinkku on saanut valmiiksi suuren tai vaativan työn. On paneutunut ja keskittynyt, yrittänyt parhaansa ja ponnistellut. Siinä se on. Työ. Valmis. Entä sitten?
Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, mutta kun iloa ei voi jakaa kenenkään kanssa, onko se iloa ollenkaan? Merkitys rapsahtaa irti. Kummallinen tyhjyys lyö kovaa. Yksineläjä kaipaa jotakuta, joka halaisi ja kehuisi vähän, että hieno homma, tiesin, että pystyisit tuohon, keitetäänkö teetä, teenkö voileivän.
Mutta sinkku on sinkku. Ei ole teenkeittäjää. Kukaan ei halaa. Itse on itsensä revittävä suosta ylös, tukasta kiskoen kuin paroni von Münchhausen ainakin. Haluaisin tietää, miten Münchhausen sen teki. 
Anneli Kanto, kirjailija
20.11.2025
Anneli Kanto
- Syntynyt Pirkkalassa
- Asunut Pirkkalassa, Tampereella, Moskovassa, Helsingissä, Ljubljanassa, uudelleen Tampereella
- Tykkää kirjoittaa listoja kaikenlaisista asioista
- Motto ”Mähän sanoin, mikses uskonu!”
HUOM! Jos mielessäsi on kiinnostava blogiaihe tai haastateltava, lähetä vinkki sähköpostiimme tästä.